Kun kaikki selitetään islamilla – mitä jää näkemättä?

Suomessa keskustelu islamista nousee säännöllisesti pintaan erityisesti silloin, kun julkisuudessa kerrotaan muslimiyhteisöissä tapahtuneista ihmisoikeusloukkauksista. Keväällä Sara Al Husainin haastattelu herätti Suomessa aiheesta laajaa keskustelua, mutta ilmiö ei ole uusi. Keskustelussa huomio kohdistuu usein ensimmäisenä uskontoon, vaikka ihmisoikeusloukkausten, kuten kunniamurhien, kunniaväkivallan ja tyttöjen sukuelinten silpomisen, taustalla on usein kulttuurisia, historiallisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä.

Näistä ilmiöistä on voitava keskustella avoimesti. Uskonnollista väkivaltaa tai yhteisöllistä kontrollia kokeneiden ja entisten muslimien ääni kuuluu tähän keskusteluun olennaisena osana. Samalla julkisessa keskustelussa kuullaan mielestäni liian harvoin musliminaisia aktiivisina toimijoina omassa uskonnossaan – ihmisinä, jotka tulkitsevat omaa uskontoaan, tekevät omia valintojaan ja rakentavat tasa-arvoa myös uskonnollisesta viitekehyksestään käsin. Vasta silloin musliminaisten kokemusten moninaisuus tulee aidosti näkyväksi.

Mielestäni suomalainen islamkeskustelu kaipaa enemmän uskonnollista ja kulttuurista kontekstia. Kun uskonto, paikalliset perinteet ja kulttuuriset käytännöt niputetaan yhdeksi kokonaisuudeksi, ihmisoikeusongelmien todelliset juurisyyt hämärtyvät. Siksi myös kontrollia ja väkivaltaa harjoittavien yhteisöjen ongelmiin on vaikeampi puuttua.

Islam, kulttuuri ja tulkinta

Jos haluamme ymmärtää ja ratkoa ongelmia, meidän täytyy erottaa toisistaan islam uskontona, kulttuuriset traditiot sekä uskonnollisten tekstien tulkinta. Monet islamiin liitetyt käytännöt ovat todellisuudessa sekoitus paikallisia tapoja, heimoperinteitä, patriarkaalisia rakenteita ja uskonnollista tulkintaa. Monille näistä käytännöistä ei löydy yksiselitteistä perustaa islamin uskonnollisista lähteistä.

Ovatko pakkoavioliitot, silpominen ja kunniaväkivalta islamia?

Pakkoavioliitoista aloittaen: islamilaisessa oikeustraditiossa avioliittoa koskeva valtavirran tulkinta painottaa molempien osapuolten suostumusta, ja Koraanissa kielletään pakottaminen avioliittoon. Käytännössä kuitenkin sosiaalinen paine, perheen kunnia ja taloudelliset rakenteet voivat johtaa tilanteisiin, joissa yksilön autonomia kaventuu.

Tyttöjen ympärileikkaus on yksi sitkeimmistä islamiin liitetyistä harhakäsityksistä. WHO ja UNICEF:in mukaan käytännöllä ei ole uskonnollista perustaa islamissa eikä kristinuskossa, vaan kyse on sosiaalisesta normista, joka liittyy käsityksiin puhtaudesta, seksuaalisuudesta ja avioliittokelpoisuudesta. Tyttöjen ympärileikkaus juontaa juurensa erityisesti Koillis-Afrikan sekä Länsi- ja Itä-Afrikan osiin kauan ennen islamia, ja sitä harjoitetaan edelleen joissakin muslimiyhteisöissä, mutta myös muiden uskontojen piirissä samoilla alueilla. Tutkimus yhdistää ilmiön jatkumisen ennen kaikkea sosiaalisiin normeihin ja yhteisön paineeseen.

Samoin on kunniaväkivallan ja kunniamurhien laita. Islamissa toisen ihmisen murhaaminen on kielletty, ja kunniamurhat ovat ristiriidassa islamilaisen oikeustradition valtavirran kanssa. Silti kunniaväkivaltaa esiintyy joissakin muslimiyhteisöissä, mutta myös muiden uskonnollisten ja kulttuuristen yhteisöjen sisällä niillä alueilla, joilla vahva perheen kunniaa korostava kulttuuri on läsnä.

Sosiokulttuurinen tausta

Kaikkia näitä ilmiöitä tulisi tarkastella sen sosiokulttuurisen viitekehyksen kautta, jossa ne esiintyvät. Vaikka käytäntöjä usein perustellaan uskonnolla, niiden taustalla on monissa tapauksissa patriarkaalinen kontrolli, heimoperinteet ja sosioekonomiset voimarakenteet, jotka ovat olleet olemassa jo kauan ennen islamia.

Vaikeaksi ilmiöiden tarkastelun tekee se, että uskontoa käytetään myös niiden oikeuttamiseen. Juuri tästä syystä ongelmien ratkaiseminen edellyttää niiden taustalla vaikuttavien syiden tunnistamista mahdollisimman tarkasti.

Ongelmista puhuminen ei ole rasismia

Ongelmista puhuminen ei ole rasismia – mutta niitä ei ratkaista demonisoimalla koko islamin uskontoa.

Koen, että Suomessa näiden ilmiöiden käsittelyä vaikeuttaa usein riittämätön ymmärrys islamista ja sen sisäisestä moninaisuudesta sekä maahanmuuttajayhteisöjen lähtömaiden sosiaalisista ja kulttuurisista rakenteista. Keskustelussa jää helposti epäselväksi, mikä on kulttuuria, mikä uskontoa ja missä määrin nämä kaksi limittyvät toisiinsa. Tämä voi vaikeuttaa väkivaltaan puuttumista islamofoobikoksi tai rasistiksi leimautumisen pelossa, vaikka keskiössä tulisi aina olla ihmisoikeuksien johdonmukainen puolustaminen.

Uskonnollinen trauma on todellista, ja uskonnon varjolla tehtyyn väkivaltaan pitää puuttua. Samalla ei ole ristiriitaista puolustaa muslimien oikeutta harjoittaa uskontoaan ja puuttua määrätietoisesti yhteisöissä esiintyviin ihmisoikeusongelmiin. 

Jos haluamme ymmärtää maailmaa sellaisena kuin se on, meidän on kyettävä pitämään nämä kaksi totuutta mielessä yhtä aikaa. Kun muslimiyhteisöjen ongelmia käsitellään, tavoitteen pitäisi olla yksilöiden suojeleminen, ei koko uskonnon tai sen harjoittajien leimaaminen. Muuten vaarana on, että islamin demonisointi syventää vastakkainasettelua ja nostaa avun hakemisen kynnystä juuri niiden naisten kohdalla, joita väkivalta koskettaa.

Miltä tuntuisi elää yhteiskunnassa, jossa joutuisit jatkuvasti kuulemaan uskontosi olevan ongelma – ei vain kanssakeskustelijoilta, vaan myös päättävissä asemissa olevilta ihmisiltä?

Miksi peittäminen on ongelmallista usein vain musliminaisille?

Burkinit, eli etenkin musliminaisten käyttämät peittävät uima-asut, nousevat säännöllisesti julkiseen keskusteluun Suomessa ja muualla maailmassa. Eivät siksi, että itse uima-asu olisi muuttunut, vaan siksi, että siitä on tullut symboli laajemmalle keskustelulle maahanmuutosta, islamista ja naisten asemasta.

Samaan aikaan peittävät uima-asut eivät juuri herätä huomiota silloin, kun niitä käyttävät muut kuin musliminaiset – päinvastoin, ne voivat herättää jopa ihailua. Viime aikoina kansainvälisessä mediassa levinneet kuvat näyttelijä Anne Hathawaysta Ranskan Rivieralla täysin peittävässä uimapuvussa ovat tästä hyvä esimerkki. Hänen valintaansa on kuvailtu käytännölliseksi ja hänen omistautumistaan auringolta suojautumiselle on ihailtu. Samaan aikaan burkinien käyttö on useissa Ranskan kunnissa ollut toistuvasti poliittisten ja oikeudellisten kiistojen kohteena silloin, kun niitä käyttävät musliminaiset.

Miksi täysin peittävä uima-asu on hyväksyttävä, kun se nähdään urheilu- tai aurinkosuojavaatteena, mutta ongelmallinen, kun sitä käyttää musliminainen? Käydäänkö keskustelua todella turvallisuudesta, hygieniasta tai naisten oikeuksista, niinkuin keskustelua usein kehystetään – vai siitä, kuka käyttää tietynlaista vaatetta? Kenen kehoa ja yksilönvapautta pyritään rajoittamaan? Kenen autonomiaa kavennetaan?

Hygienia ja turvallisuus

Hygienia -argumenttia on usein käytetty Suomessakin burkinikielloista keskutellessa. Burkinien käytön kieltäminen tai rajoittaminen hygieniaan tai turvallisuuteen vedoten ei kuitenkaan kestä kriittistä tarkastelua. Hygieniaan vaikuttaa kankaan materiaali, ei sen peittävyys. Turvallisuuteen vaikuttavat uima-asun istuvuus ja käyttötarkoitus. Burkinit on suunniteltu nimenomaan uimiseen, eivätkä ne estä liikkumista vedessä. Esimerkiksi monet suuret urheiluvaatemerkit, kuten Speedo, Nike ja Decathlon, valmistavat erityisesti uimiseen tarkoitettuja burkineita.

Vaatimus paljastavammasta pukeutumisesta ei lisää turvallisuutta. Sen sijaan se voi sulkea uimisen ulkopuolelle juuri ne tytöt ja naiset, joille peittävä uima-asu on edellytys osallistumiselle. Se ei lisää uimataitoa, vaan kaventaa yhdenvertaisia mahdollisuuksia oppia.

On myös hyvä muistaa, ettei nykyinen käsitys ”tavallisesta” uimapuvusta ole historiallinen vakio. Vielä 1900-luvun alkupuolella naisten odotettiin peittävän huomattavasti enemmän ihoa rannalla, ja nykyisin tavanomaisena pidetty bikini yleistyi vasta 1960-luvulla. Se, mitä pidämme normaalina uimapukuna, ei ole ikuinen totuus vaan kulttuurinen ja historiallinen ilmiö.

Kyse ei ole peittämisestä – vaan vallasta 

Burkinien herättämä keskustelu ei ole uusi ilmiö. Naisten kehot ovat kautta historian olleet vallankäytön ja poliittisten ideologioiden näyttämö. Pukeutumista ei ole koskaan käsitelty vain yksilön valintana, vaan välineenä, jolla yhteiskunnat ovat pyrkineet viestimään moderniutta, edistystä, kontrollia tai uskonnollisuutta. Monesti keskustelu kulminoituu vastakkainasetteluun, jossa ”islam on rajoittava ja alistava” ja ”länsi vapauttaa”. Tämä näkökulma ei kuitenkaan ole faktapohjainen. Kyse ei ole siitä, kuinka paljon nainen peittää tai paljastaa. Kyse on siitä, kuka saa päättää – nainen itse vai valtio, ideologia tai yhteisö hänen puolestaan.

Historiallisesti länsimaistamisen nimissä on monissa maissa rajoitettu juuri niiden naisten oikeutta peittää itsensä, jotka olisivat itse halunneet tehdä niin. Vapauden sijaan tämä on johtanut usein kontrolliin tai naisten jäämiseen yhteiskunnan ulkopuolelle. Iranissa 1930-luvulla Reza Shah kielsi hijabin osana länsimaistavaa politiikkaa, mikä ajoi monet uskonnolliset naiset pois julkisesta elämästä. Tunisiassa 1980–90-luvuilla huiveja rajoitettiin ”vapauttamisen” nimissä. Turkissa huivikielto esti pitkään monia naisia opiskelemasta tai työskentelemästä julkisella sektorilla. Myös useissa Ranskan kunnissa burkinien käyttöä on toistuvasti pyritty rajoittamaan tai kieltämään sillä perusteella, ettei peittävä pukeutuminen sovi tasavaltalaisuuden tai sekularismin ihanteisiin.

Näissä esimerkeissä ei ollut kyse uskonnollisesta pakottamisesta vaan uskonnollisen valinnan kieltämisestä. Naisten kehojen ja vaatteiden kautta on pyritty (ja pyritään edelleen) ohjaamaan kansallista suuntaa: millaisena maa halutaan nähdä ja millaisia sen kansalaisten toivotaan olevan.

Naisten kehot eivät ole ideologian pelikenttä

Olipa kyse pakottavasta huivivelvoitteesta tai huivikiellosta, yhteistä molemmille on se, ettei nainen itse saa päättää. Kyse ei ole ”vapaus vastaan alistaminen” -asetelmasta, vaan siitä, kuka kontrolloi naisten kehoja. Kun länsimaissa moralisoidaan musliminaisten peittävää pukeutumista, kyse ei useinkaan ole aidosta huolesta heidän oikeuksistaan vaan pelosta erilaisuutta kohtaan. Pukeutuminen tulkitaan uhaksi silloin, kun se ei istu valtakulttuurin käsityksiin naisesta, vapaudesta tai naiseuden ilmaisusta.

Se, että burkinit, hijabit tai pitkähihainen uimapuku herättävät yhä niin paljon intohimoja, kertoo enemmän yhteiskuntien omista epävarmuuksista ja halusta kontrolliin kuin aidosta huolesta naisten valinnanvapaudesta. Valinnanvapauden ei pitäisi rajoittua vain vapauteen pukeutua tavalla, jonka enemmistö hyväksyy. Jos puolustamme naisten vapautta, sen on koskettava kaikkia naisia – myös niitä, joiden valinnat eivät vastaa valtakulttuurin mieltymyksiä.

On aika siirtyä pois vuosia jatkuneesta kulttuuritaistelusta, jossa naisten pukeutumista käytetään identiteettipolitiikan välineenä. Yhteiskunnan tehtävä ei ole rajoittaa naisten oikeutta pukeutua niin kuin haluavat, vaan varmistaa, että jokainen nainen on vapaa tekemään päätöksensä itse. Puhumme paljon kehorauhasta, mutta jos todella haluamme edistää kehopositiivisuutta ja suojella jokaisen kehorauhaa, käsitteen pitäisi ulottua myös oikeuteen peittää kehoaan niin paljon kuin itse haluaa ilman, että tämä valinta joutuu jatkuvasti julkisen keskustelun hampaisiin.

Kun ihmisoikeuksista tulee ehdollisia

Ihmisoikeuksien ajatellaan usein olevan universaaleja, ovathan ne oikeuksia – viitaten siihen, että kaikilla ihmisillä pitää olla oikeus niihin, ehdoitta. Julkisessa keskustelussa näistä universaaleina pitämistämme oikeuksista tule hyvin usein ehdollisia. Ihmisoikeuksien puolustamisesta tulee usein poliittista kun se koskee sellaisia kansoja tai ryhmittymiä, jotka eivät jaa länsimaista poliittista tai moraalista viitekehystä tai käsitystä “edistyksellisyydestä”. Ihmisoikeuksien käsite julkisessa keskustelussa venyy ja supistuu sen mukaan, ketä pidämme poliittisesti hyväksyttävinä ja moraalisesti kanssamme samankaltaisina.

Yksi esimerkki tästä on viimeaikoina etenkin Pride kulkueen yhteydessä sosiaalisessa mediassa käyty keskustelu siitä, kuuluvatko Palestiinan liput kulkueeseen. Eikä pelkästään Pride kulkueeseen, mutta yleisesti Palestiinalaisten perustavanlaatuisten oikeuksien puolustaminen tuntuu olevan poliittista tai kyseenalaista. Tämä on mielestäni osa suurempaa teemaa ihmisoikeuksien universaaliudesta ja siitä, koskevatko universaaleina pitämämme ihmisoikeudet vain heitä, joiden arvot, yhteiskunnan “edistyksellisyyden” asteen, uskonnon ja kulttuurin koemme hyväksyttävinä. Jos perustavanlaatuiset oikeudet kuten kansojen itsemääräämisoikeus, oikeus elämään ja yhdenvertaisuus lain edessä ovat universaaleja, emme voi ajatella niitä ehdollisena poliittiselle tai moraaliselle “hyväksyttävyydelle”. Tällöin puhumme mielipiteistä tai preferensseistä, emme oikeuksista.

Palestiinan lippu symbolisoi ensisijaisesti palestiinan kansaa. Kansaa joka koostuu miljoonista ihmisistä jotka jakavat erilaisia näkemyksiä ja arvoja, sekä uskontoja. Kansaa, jolla on oma kansallisidentiteetti, kulttuuriperintö ja historiallinen jatkuvuus. Kansaa, jonka sisäistä ja poliittista kehitystä on muovannut ja rajoittanut miehitys, sisäinen hajautuminen ja rajattu suvereniteetti. Kansaa, josta merkittävä osa on alaikäisiä, ja joista suurella osalla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta osallistua poliittiseen päätöksentekoon. On absurdia ja moraalisesti kestämätöntä yhdistää koko kansa yhden ryhmittymän ideologiaan tai tekoihin. Tästä huolimatta julkisessa keskustelussa liian usein koko kansa esitetään synonyymina yhdelle poliittiselle toimijalle. Näin koko kansasta tulee kollektiiivisesti vastuullinen yksittäisten ryhmittymien teoista. Ja tällöin heidän ihmisoikeutensa muuttuvat helposti ehdollisiksi. Tässä kohtaa universaaliuden käsite alkaa murtua. Ihmisoikeuksia sovelletaan silloin, kun kohteisiin on helppo samaistua, ne ovat poliittisesti sympatisoituja ja esiintyvät meille tutussa arvopohjaisessa viitekehyksessä. Kun niiden kohteena oleva kollektiivi ei taas istu tämänhetkiseen länsimaiseen käsitykseemme “oikeasta” arvomaailmasta tai edistyksellisyyden tasosta, tulee näiden oikeuksien soveltamisesta ehdollista. Tällöin ihmisoikeuksista tulee helposti palkinto “oikeista” arvoista, ja niiden puolustamisesta poliittista.

On hyvä muistaa, että historiallisesti katsoen nykyiset liberaalit demokratiat eivät ole aina olleet nykyisten kaltaisten länsimaisten ihmisoikeuksien ja edistyksellisyyden mallimaita. Suomessakin tämänhetkisellä mittakaavallamme naisten oikeudet sekä seksuaalivähemmistöjen oikeuden olivat paljon huonommalla tolalla vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Silti olisi ollut absurdia väittää, että Suomen kansalla kollektiivina ei olisi tuolloin ollut oikeutta itsemääräämisoikeuteen, vapauteen ja turvallisuuteen. Voidaan myös ottaa katsaus joihinkin muslimimaihin, joissa lainsäädännön tasolla naisilla oli oikeuksia, kuten oikeus omistaa omaisuutta, oikeus taloudelliseen vapauteen, oikeus avioeroon, perintöön ja koulutukseen, jo kauan ennen kuin näistä edes keskusteltiin monissa eri Euroopan maissa. Edistys ei tapahdu yksisuuntaisesti, eikä se ole yhden sivilisaation yksinoikeus. Tästä syystä ihmisoikeuksien tulee olla universaaleja. Jos ne voidaan evätä moraalisen arvioinnin perusteella, ne lakkaavat olemasta oikeuksia. Solidaarisuus ei voi olla valikoivaa. Ei ole loogista puolustaa yhden ryhmän oikeuksia vain sillä ehdolla, että toisen ryhmän kärsimys on poliittisesti hyväksyttävällä tavalla jäsennelty.

Lopulta kysymys kuuluu: jos ihmisoikeudet todella ovat universaaleja, uskallammeko puolustaa myös niiden ryhmien ihmisyyttä, jotka ovat syntyneet muualla, eri hallintojen, uskontojen ja olosuhteiden alla?

Huivin ”romantisoimisesta”

Annamari Sipilä kirjoitti Helsingin Sanomien sunnuntailiitteessä 15.4.2017 muslimien huivien romantisoimisesta kolumnissaan ”Älkää romantisoiko muslimien huiveja”. Hänen mielestään ”Suomessa on vallallaan huivien romantisointi”, jolla hän viittaa siihen, että huivin puolestapuhujilla ei riitä solidaarisuutta niille, jotka haluaisivat huivin hylätä. Hän katsoo, että tukea osoitetaan vain naisten oikeudelle käyttää huivia ja unohdetaan yksilö, ihminen huivin sisällä.

Sipilä tuntuu näennäisesti argumentoivan neutraalin suhtautumisen puolesta mutta samalla rinnastaa itse huivin käytön alistumiseen ja patriarkaaliseen kulttuuriin, eikä hänellä itsellään tunnu riittävän solidaarisuutta naisia kohtaan jotka huivia haluavat käyttää. Sipilä paheksuu huivin ”romantisoijien” keinoa kampanjoida huivin käytön puolesta pukeutumalla itse huiviin osoittaakseen tukensa maahanmuuttajanaisille (jotka eivät muuten varmaan ole ainoita huivin käyttäjiä) ja kirjoittaa, että ei usko miljoonien huivipakkoa vastaan taistelevien naisten ilahtuvan nähdessään länsimaalaisia naisia huivia romantisoimassa ja asettumassa näin pakkovallan puolelle. Tämä on todella hämmentävää. On syytä muistaa että kaikki riippuu kontekstista. Tällä hetkellä maailmassa on tasan kaksi valtiota joissa huivin käyttö on säädetty laissa; Iran sekä Saudi-Arabia. Euroopassa on enemmän maita jotka jollain tavoin rajoittavat hijabin käyttöä.

Esimerkiksi Iranissa vielä 1900-luvulla Pahlavi -dynastian aikaan tilanne oli aivan toinen kuin nyt. Shaahi Reza Shahin pakkomodernisaatio teki huivin käytön laittomaksi ja 1930-luvulla poliiseilla oli valtuudet voimakeinoin riisua naisten hijabit jos nämä tätä lakia rikkoivat. Tämä johti shaahin tavoitteiden vastaisesti monien konservatiivisempien naisten syrjäytymiseen yhteiskunnallisesta elämästä, sillä nämä eivät halunneet poistua kotoaan ilman huivia. Samoin voidaan luoda katse nykypäivän Ranskaan, josta levisi jokin aika sitten burkini-kiellon yhteydessä internetiin kuvia poliiseista rannalla pakottaen burkiniin pukeutuneen naisen riisumaan tämän länsimaalaisen sekularismin ja liberalismin mieleen ilmeisesti liian peittävän vaatteensa.

Tilanne nykypäivän Iranissa, jossa hijabin käyttö tehtiin lailla pakolliseksi vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen, ei ole sen parempi. Huivipakko on selvästi osa vallanpitäjien pakkovaltaa ja vallankumouksen symboliikkaa. Naisten kehot kun valitettavasti ovat kautta aikain olleet politiikan tekemisen näyttämö. Samoin kuin Pahlavin ajan Iranissa naiset taistelivat oikeudestaan käyttää huivia, ovat he nyt kampanjoineet taistellakseen huivipakkoa vastaan, jonka katsovat olevan osa naisia alistavaa politiikkaa. Esimerkiksi vuonna 2014 perustetun My Stealthy Freedom -kampanjan internet -sivuilla monet naiset ilmaisevat näkemyksensä siitä, miten huivi menettää merkityksensä kun naisten valinnanvapautta rajoitetaan. Eräskin nainen kirjoittaa: ”Ehkä jopa valitsisin huivin käytön itse jos se olisi mahdollista. Nyt kuitenkin kampanjoin sitä vastaan sillä minulla ei ole edes mahdollisuutta valita”. Samankaltainen tilanne on monissa Euroopan maissa, joissa huivin käyttöä on erinäisin laein rajoitettu. Kaikki on siis täysin kiinni kontekstista. En näe mitään ristiriitaa sen välillä, että tukisin iranilaisten naisten pyrkimyksiä päästä irti huivipakosta ja samaan aikaan osallistuisin Euroopassa solidaarisuuskampanjaan, jossa naisten oikeuksia käyttää huivia tuetaan. Sipilä tuntuu nostavan ongelmaksi juuri huivin, ei niinkään valinnanvapauden rajoittamisen.

Kolumni kompastuu moniin epäkohtiin, yhtenä näistä Sipilän viittaus hänen mielestään huivin ”romantisoijien” epäonnistuneesta vertauksesta hijabin ja ”isomummun lypsyhuivin” välillä. Isomummun huivilla kun Sipilän mukaan oli puhtaasti käytännöllinen funktio, toisin kuin muslimien huivilla. Sipilä argumentoi, että samaan aikaan isomummolla oli kuitenkin vapaus käydä naimattomana naisena hiukset vapaana hulmuten tansseissa ja ”päästää poikia aittaansa yöjuoksulle”, saaden välitettyä orientalistiselle diskurssille tyypillisesti kuvan länsimaisista naisista vapaina ja liberaaleina ja musliminaisista uskontonsa vuoksi sorrettuina. Myös väite ”isomummon huivin” puhtaasti käytännöllisestä funktiosta on lisäksi osin virheellinen. Toki maaseudulla huivi oli entisaikaan ennen kaikkea käytännöllinen vaatekappale, mutta huivin- sekä erilaisten päähineiden käytöllä on Suomessa yleisesti pitkä perinne. Naisen päähine kertoi ennen tämän yhteiskunnallisen aseman. Siinä missä aateliset pukeutuivat hattuun, kuului työväenluokkien vaatetukseen yleensä huivi. Vielä 1900-luvun alussa saatettiin myös ilman päähinettä liikkumista pitää naiselle paikoin sopimattomana. Aiheesta on kirjoitettu jopa Helsingin Sanomissa.

Sipilä katsoo, että huivin käytön puolustajat pelaavat patriarkaatin pussiin ajamalla huivin oikeuksia, vaikka tekee itse aivan samaa. Hänen näennäisesti neutraalia suhtautumistaan huiviin kannattava kolumninsa kompastuu siis samaan kuin monet muutkin länsimaiset huivin käyttöön kantaa ottavat puheenvuorot: eurosentriseen, orientalistiseen näkökulmaan ja yleistykseen musliminaisista alistettuina, vailla omaa tahtoa ja islamista kontrolloivana ja homogeenisenä uskontona. Hän yleistää musliminaiset joko hijab-pakkoa vastaan taisteleviksi tai alistetuiksi. Iranilainen aktivisti ja bloggaaja Hoda Khatebi kirjoittaa tästä blogissaan viittaamalla palestiinalaisen Edward Saidin ajatuksiin orientalismista: “länsimainen kirjallisuus ja ajattelutapa luo ja pitää yllä ajatusta musliminaisista uskontonsa vuoksi alistettuina. Länsimainen media lisäksi assosioi islamilaisen tavan pukeutua – etenkin hijabin – naisten alistettua asemaa ylläpitäväksi välineeksi”. Tästä kielii myös Sipilän puhe esipuberteetti-ikäisistä pikkutytöistä ja näiden pukemisesta huiviin ja burkiniin.

Sipilä pohtii, miten huiviin pitäisi suhtautua eri kulttuureita kunnioittaen mutta samalla välttäen polkemasta naisten etuja. Vaikka Sipilän aikomukset varmasti ovat hyvät, hänen kolumninsa ei tässä ainakaan onnistu, sillä seuraavassa lauseessa hän viittaa Maryam Namazien näkemykseen siitä, miten tämä ”hyväksyy Britanniassa asuvan aikuisen naisen valinnan käyttää huivia, vaikka itse pitääkin huntua alistamisen välineenä”. Sipilän argumentti on siis hyvin epäselvä: Ollaan siis neutraaleja, mutta huivi on kuitenkin alistava elementti ja sitä käyttävät naiset ovat tavalla tai toisella uskonnon tai miesten ikeen alla?